Minusta olisi tullut menestyksekäs miekkailija, tanssija tai uimari, mutten koskaan yrittänyt.
Kymmenvuotiaana minua pompoteltiin kalpamiekkailun lapsi- ja aikuisryhmän välillä, koska voitin kaikki ikäiseni, mutta toisaalta aikuisvastus oli liian kova.
Kuusitoistakesäisenä setäni puristi hauistani ja tiedusteli ”Bodaatsä?” En bodannut. Olen vain raamikas.
Suhteeni urheiluun on ristiriitainen. Urheilun aiheuttama endorfiinitulva koukuttaa, mutta innostukseni pitkäjänteiseen harrastamiseen tuntuu hiipuvan nopeasti. Palaan aina perinteiseen pari kertaa viikossa –treenirytmiin, jota tehdään enemmänkin fiilispohjalta kuin päämäärätietoisesti.
Unelmoin usein viimeisen päälle treenatusta kropasta. Katselen Youtubesta Nike-urheiluvaatemerkin mainosklippejä, joissa vilisee eri lajien menestysnaisia päällään ihanat treenivaatteet, jotka korostavat takareisien kiinteyttä täydellisesti. Aina silloin muistan, miten hyvältä tuntuu, kun hiki virtaa selkää pitkin. Ja kuinka täydellinen rentous valtaa mielen, kun astelee saunan lämpöön venyttelemään vesipullo mukana.
Kolme tuntia on pitkä aika, eikä tässä nyt mitään hätää ole. Aina voi kävellä.
Treeniterveisin,
Oman elämänsä Sofia Boutella
Toukokuu