Kaikki alkoi siitä, kun kirjoitin uutisen, miten palokunta oli pelastanut ikkunalaudalla istuvan naisen kalliolaisen kerrostalon viidennestä kerroksesta. Palokunnan oli pitänyt murtautua asuntoon ja raahata nainen väkisin pois ikkunalta.
Klik klik, muutama rivi, ja Marjo tuli kanssani kotisohvalle. Olisin tosin mieluummin ottanut seurakseni Veeran, Kottosen tai Valvion – he olisivat ainakin olleet puheliaampia kuin tämä uutisesta ajatuksiini syöpynyt Marjo.
Sillä vaikka kuinka tivasin, en saanut Marjolta vastausta siihen, mitä helvettiä hän oikein aamuyöstä teki siellä ikkunalaudalla? Ei hän ainakaan puluja ruokkinut. Tai olimmeko kenties ohimennen tavanneet lähi-Alepan kassalla, jopa valinneet Brasiliasta lennätettyjä banaaneja vierekkäin? Marjo ei paljon tarinaansa valottanut.
Mutta hänen seurassaan tajusin yhden tärkeän asian. Vaikka meille kerrotaan jatkuvasti yhä enemmän tietoa maailmasta ja sen tapahtumista, niin ei kotisohvallani paljon Putineita tai Pol-Poteja istu. Ainakaan kovin usein.
Kaiken tiedon myötä maailmani ei kasva, vaan pienenee. Marjot ja hänen naapurinsa muuttuvat tärkeämmiksi, koska he ovat osa minun tarinaani. Minun kaupunkiani.
Siksi taidan muistaa tuon naisen - Marjon tai Pirkon - joka päivä, tästä eteenkinpäin. Ja joka kerta ajaessani aamuyöllä työvuoroon hänen talonsa ohi, toivotan hänelle mielessäni hyvää jatkoa. Meidän yhteistä jatkoamme.
Niina "the news" Jokiaho
Helmikuu