Kuva: dontnod

"Totaalinen kaaos on pelin suola" - Arvostelussa: Vampyr (PS4)

07.06.2018 11:30 - Henri Laukka / henri.laukka@bauermedia.fi

Kauan odotettu Vampyr iskee pöytään 1900-luvun alun Lontoon täydeltä pimeitä kujia ja kuolemattomia vampyyreitä. Dontnod Entertainmentin tuorein tekele jää hyvästä asetelmasta huolimatta kuitenkin vaisuksi kokemukseksi.

Tarinavetoisen toimintapelin keskiössä nähdään Jonathan Reid, tahtomattaan vampyrismillä tartutettu lääkäri, joka lähtee ruumiskasan keskeltä herättyään etsimään hänet tartuttanutta epäkuollutta. Jonathanin voimat kasvavat yö yöltä suuremmiksi ja alun heikosta vampyyrinalusta kasvaa nopeasti täysiverinen Ekon, muinaisten vampyyrien jälkeläinen. Helppo tuoreen kuolemattoman matka ei kuitenkaan ole, sillä Espanjantaudin runtelema, vuoden 1918 Lontoo on täynnä, paitsi vampyyrinmetsästäjiä niin myös tartunnan saaneita ja aivottomia epäkuolleita, Skaleja. Jonathan tutustuu kuitenkin nopeasti liittolaisiin, jotka pyrkivät auttamaan häntä saadakseen Espanjantaudin alkulähteen selville ja taudin parannettua.

Vaikka kyse onkin tarinavetoisesta pelistä, niin pääjuonen sivuhahmot jäävät Life Is Strange -pelistä tunnetun Dontnodin meriitit huomioon ottaen varsin tarttumapinnattomiksi. Dialogivaihtoehdot ovat hyvin rajalliset, siitäkin huolimatta, että yksi pelin keskeisistä ominaisuuksista on hahmojen menneisyyden kaivelu ja keskusteluvihjeiden kerääminen muun muassa ympäristöstä löytyvien vihjeiden avulla. Näillä ei kuitenkaan tunnu olevan yhtään mitään merkitystä, sillä vaikka Jonathan syyttäisikin jotakuta esimerkiksi murhasta, niin asia ohitetaan olankohautuksella ja ”ajat nyt vain ovat tällaisia” -kommentilla.

(kuva: Dontnod)

Vihjeitä keräämällä hahmojen taustat joka tapauksessa aukenevat edes jonkin verran ja näiden veren laatua mittaava palkki kohoaa. Veren laatu puolestaan kertoo, että paljonko kokemuspisteitä Jonathan saa, jos haluaa ”syleillä” kyseisen hahmon pois kuljeksimasta. Expaa saa siis kerättyä paitsi taisteluista, niin myös tappamalla NPCitä. Täysimittainen vampyrismille antautuminen onkin oiva keino helpottaa peliä ja vaikuttaa pelimaailman taustalla rullaavaan juoneen. Se on myös hauskempaa kuin esimerkiksi pasifismin puoleen kääntyminen, lääkärinä toimiminen ja ihmisten sairauksien parantaminen. Niin sanottu ”hyvän jätkän viitta” harteilla on siis tylsempää taapertaa.

Siltikin, vaikka pelaaja voikin lumota ja tappaa halutessaan jokaisen vastaan kävelevän lontoolaisen, niin ainakaan itse en huomannut kuolemien vaikuttavan pelin kulkuun mitenkään ratkaisevasti. Ainoastaan pääjuonen mukaan kaupungin eri osien tukipilareina toimivien ”päähahmojen” kohtaloilla tuntui olevan jotain merkitystä. Kohtalot ovat myös lopullisia, sillä Vampyr toimii checkpointien ja yhden tallennuspaikan taktiikalla. Jos et osaa valita oikeaa dialogivaihtoehtoa tai imet väärän ihmisen kuiviin, niin siinäpä se sitten olikin. Valintoja ei voi ottaa takaisin kulkematta lähtöruudun kautta. Uutta peliä kohti siis vain ja uusia valintoja kokeilemaan. Tämä on toki myös pelille teemallisesti sopiva ratkaisu, eletäänhän Vampyrissä, synkässä ja anteeksiantamattomassa ajassa.

(kuva: Dontnod)

Tarinavetoiseksi peliksi Vampyrin tarina on loppujen lopuksi äärimmäisen kliseinen, eikä se sisällä myöskään suurempia koukkuja tai twistejä jotka yllättävät pelaajan. Latteaa tarinaa kuljetetaan toki hyvällä rytmillä eteenpäin ja pelin alussa heränneitä kysymyksiä availlaan pelaajalle pikkuhiljaa, mutta kiinnostusta Jonathanin seikkailut eivät juurikaan pelaajassa herätä. Periaatteessa Vampyr on ainakin lähtökohdiltaan kauhupeli, joka ei kauhistuta tai pelota millään tasolla. Lontoo synkkine katuineen ja hirviöineen olisi voinut olla pelottavampikin, mutta Jonathanin ylimaalliset voimat vesittävät kauhuelementit täysin.

Taisteluteknisesti Vampyrissä ei ole mitään yllättävää. Viholliset eivät lyö liian kovaa, eikä niillä ole oikeastaan mitään taktista tietämystä hallussaan. Jonathanin vampyyrikyvyt ja taito väistää salamannopeasti kohti tulevaa hyökkäystä tekevät kamppailuista kevyitä ja tavallaan myös merkityksettömiä. Ne alkavat myös toistaa itseään todella nopeasti. Liian usein huomasin mieluummin vältteleväni metsästäjäjoukkoa, sillä taisteleminen tuntui ajanhaaskaukselta. Pomovihollisilla on toki joitain erikoisempia kykyjä hallussaan, mutta perinteinen väistö, lyönti, väistö -taktiikka tuntui olevan läpi pelin koko jutun juoni. Positiivisena asiana todettakoon, että hiiviskelyyn painottavampaa pelaamista haluaville on myös tarjolla erillisiä kykyjä, joiden avulla voi muuttua näkymättömäksi ja vältellä vihollisia.

(kuva: Dontnod)

Vaikka peli ei suinkaan ole graafisesti rumimmasta päästä, niin Vampyriin rakennetut Lontoon kadut ovat tylsiä. Äärettömän tylsiä. Osittain tämä johtuu ajankohdasta, onhan pelissä teemansa mukaisesti jatkuvasti yö, ja pimeys syö yksityiskohtia saaden jokaisen kadun ja kujan näyttämään samanlaiselta. Maailmaa voi kuitenkin kutsua mukavan avoimeksi, eikä vastaan tule juurikaan näkymättömiä seiniä tai muuten kulkua rajoittavia keinotekoisia esteitä. Mitä nyt portaikot ovat välillä täynnä läpipääsemätöntä romua. Yksityiskohtia löytyy hurmeisista kellareista kynttilöiden täyttämiin alttareihin, mutta nekin alkavat nopeasti toistaa itseään. Kenttäsuunnittelullisesti Vampyr ei ole missään nimessä mestariteos.

Runsaasti hypetetty ja hehkutettu Vampyr on ainakin itselleni tylsä kokemus, jolta odotin enemmän. Alkuhuuman jälkeen peli paljastaa todellisen runkonsa, joka ei ole lainkaan niin kestävälle pohjalle rakennettu kuin annettiin odottaa: Valinnoilla kun ei lopulta oikeasti ole kovin paljoa merkitystä. Totaalinen vampyrismille antautuminen ja kaaos on pelin suola, eikä pasifistisesta pelityylistä saa juurikaan irti.

Lue myös: Resident Evil 7: Biohazard Gold Edition on herkkua tuoreille pelaajille

Kilpailut

Uusimmat