Kuva: Mikko Räsänen
Vuoden radiotoimittajalla raju kiusaustausta: "Viiden vuoden helvetti!"
"Kesti vuosia tajuta, ettei minussa ole mitään vikaa", kuvailee Henri Laukka julman koulukiusaamisen seurauksia.
Toukokuussa Suomen radioväki kokoontui Helsinkiin vuosittaiseen Radiogaalaan, jossa palkitaan alan kotimainen parhaimmisto. Vuoden radiotoimittajaksi olivat ehdolla Radio Rockin Klaus Fleming ja Laura Vähähyyppä, Radio Helsingin Mikko Mattlar ja Radio Cityn Henri Laukka.
Jännitys tiivistyi ja voittaja paljastattiin: Henri Laukka! Monet Helsingistä kotoisin olevista gaalavieraista miettivät, kuka ihmeen Laukka. Muut kolme ehdokasta vaikuttavat Helsingissä ja ovat siksi yleisölle tutumpia kuin Laukka, joka asuu ja vaikuttaa Oulussa. Gaalan tuomaristoon oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen se, miten Laukka oli vuoden aikana onnistunut nostamaan useita puheenaiheuutisia, jotka levisivät hänen rarpotoinnistaan muihinkin tiedotusvälineisiin. Tällaisia olivat muun muassa monet alkoholilainsäädäntöön ja Valviraan liittyvät jutut.
Kun Laukka käveli aplodien saattamana kohti palkintolavaa, niin yllättynein kaikista oli kuitenkin Laukka itse. Hän oli joitakin viikkoja aiemmin ollut pudota penkiltä, kun oli kuullut päässeensä edes ehdolle alan suurimpaan kilpailuun Suomessa.
Laukka on joutunut kulkemaan pitkän ja vaikean tien päästäkseen huipulle. Hänen itsetuntonsa on ollut huono ja hän on joutunut näkemään vaivaa oppiakseen luottamaan omaan osaamiseensa. Syynä tähän on nuoruusvuosina koettu todella raju koulukiusaaminen.
Nyt Laukka on valmis kertomaan tarinansa kaikille.
"Kun menin viidennelle luokalle, me muutimme Haapavedeltä Espooseen. Siitä alkoi viiden vuoden henkilökohtainen helvettini.
Vuosi oli 1996. Suomen jääkiekkomestaruuskrapula oli menneen talven lumia. Elettiin toivon ja odotusten aikaa. Isä sai työtarjouksen Etelä-Suomesta ja pääsi tekemään oman alansa töitä insinöörinä. Perhe mukaan ja Espoon Nöykkiöön asumaan. Nöykkiön ala-aste, tuo opin tyyssija, olisi kesän jälkeen kouluni. Ja kaksi seuraavaa vuotta paikka johon en halunnut astua jalallakaan. Pelkästään ajatus sinne palaamisesta ahdistaa.
Tiesittekö, että nuori ja hintelä, pian 11-vuotias poika, joka puhuu Pohjois-Pohjanmaan murretta, on ensimmäisenä jonossa kun haetaan jotain epäkohtaa johon kiinnittää huomio? En minäkään ensin edes aavistanut mitä tuleman pitää, kun astuin hymyillen sisään ala-asteen ovesta. Ei mennyt kauaa, että se viaton hymynkare karisi ja tilalle astui alati kalvava ahdistus. Henkinen väkivalta sivaltaa syvään tuon ikäisen mieltä.
Aluksi kiusaaminen ja nälviminen rajoittui kouluun. Sitä yritti opiskella ja nauttia parhaansa mukaan, mutta kun pelkkä suun avaaminen saa aikaan ilkkuvan naurunremakan niin motivaatio on kaukana.
Sitten kantakiusaajat kutsuivat minut, 12-vuotiaana, kotiinsa leikkimään ja pelaamaan videopelejä. Vierailu kesti kymmenen minuuttia. Sisällöltään se oli sitä, että isot pojat ilvehtivät selän takana, haukkuivat maalaisen ojan pohjalle ja sulkivat ulko-oven nenän edestä, sylkien kasvoille. Pyörästä oli tällä aikaa tyhjennetty renkaat. Talutin pyörän kotiin kyyneleet kasvoillani enkä kertonut asiasta vanhemmilleni.
Miksi kertoisin? Eivät he olleet aiemminkaan voineet tehdä asialle mitään. Opettaja oli huomannut kiusaamisen ja keskustellut asiasta vanhempien kanssa, mutta konkreettiset toimintatavat asian suhteen puuttuivat. Nuhteet voi aina antaa, mutta kiusaaminen jatkuu piilossa. Ja minä olin hiljaa. En osannut puhua.
Tässä vaiheessa täytyy täsmentää, että en syytä vanhempiani mistään tapahtuneesta. He tekivät minkä pystyivät. He kärsivät kaiken aikaa sijaiskärsijöinä, sivustakatsojina, ja näkivät, että minulla oli paha olla. Ei sille voinut mitään. Kiusaajien puhuttelut, keskustelut opettajien ja vanhempien kanssa, kaikki tehtiin, mutta mikään ei auttanut. Lapset ovat julmia. Erilaisuus asettaa ihmisen silmätikuksi. Sille ei minun kohdallani voinut mitään, vaikka kuinka yritti.
Sitten tehtiin se minkä toivottiin auttavan. Muutto toiselle paikkakunnalle. Yläaste. Uusi alku. Vihdin yhteiskoulu. Elämä hymyili ja taas oli toivoa ilmassa. Myrskypilvet kuitenkin kasaantuivat päälleni jälleen varsin nopeasti. Itsetuntoa ei ollut. Pieni hiirulainen resuisissa kamppeissaan yritti pysyä piilossa, keskittyä tietokoneisiin ja runoiluun. Löysin kyllä kavereita, mutta yläasteellakin olivat läsnä samat kovat jätkät kuin aiemmin. Haettiin hyväksyntää ja statusta heikompien pieksennällä. Ja sitä pieksentää oli.
Murrosikä tuo mukanaan epävarmuuden paitsi omasta paikasta maailmassa niin myös omasta kehosta ja henkisestä kasvusta. Tytöt alkavat kiinnostaa ihan eri tavalla. Halutaan omassa epävarmuudessa tuoda itseään esiin. Olla kovia. Polttaa tupakkaa ja kiroilla. Tuota epävarmuutta puretaan yläasteella yllättävänkin brutaalein keinoin.
Oli minulla kavereitakin. Ja ystäviä. Kaverit oli niitä jotka vapaa-ajalla pelasivat meidän kotona Nintendoa, mutta jotka kyykyttivät minua koulussa pelkästä kyykytyksen ilosta. Ystävät olivat niitä jotka kulkivat minun kanssani välitunnilla tupakalle, häröilivät yhdessä vapaa-ajalla ja joiden kanssa vedin vanhempana ensimmäiset kännit. Turvassa. Koska nämä tyypit välittivät ja katsoivat perään.
Ilman näitä jätkiä en luultavasti olisi tässä. Ilman näitä jätkiä se puhdas fyysinen ja henkinen väkivalta ja sen aiheuttama ahdistus olisi ollu psyykeelleni liikaa.
Esimerkki yksi. Seitsemäs luokka. Juoksen henkeni edestä peläten oppituntien alkamisen jälkeen pitkin koulun käytäviä kiusaaja perässäni. Happi loppuu. En jaksa juosta. Kiusaaja saa minut kiinni koulun salissa esiintymislavan edessä. Isku palleaan, tönäisy. Pakeneminen paikalta kun jään kyyneleitä pidellen makaamaan lattialle. Miksi? Koska "vilkaisin kiusaajan tyttöystävää".
Esimerkki kaksi. Kahdeksas luokka. Minut kampitetaan ja lennän pää edellä lyhyet portaat alas. Satun mainitsemaan kampittajasta isosiskolleni joka käy kavereidensa kanssa puhuttelemassa kiusaajaa. Kiusaaja metsästää tästä syystä minut koulun jälkeen käsiinsä kavereidensa kanssa ja joudun pyytämään lähikaupan kassaneidiltä apua. Muita ei ole lähellä ja väkivallan pelko itkettää.
Esimerkki kolme. Yhdeksäs luokka. Olen englannin tunnilla etuajassa. Englanti oli ja on aina ollut lempiaineeni, koska olen siinä luonnostani hyvä. Luokkaan astuu pääkiusaajani joka lyö kasvoni väkivaltaisesti vasten pulpettia. Kahdeksannella luokalla hankitut silmälasit hajoavat. Kaikki nauravat. Minä lähden itku kurkussa kotiin.
Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä brutaalista väkivallasta mitä koin. Viisi vuotta. Pelkkää alas painamista. Pelkkää julmuutta. Täysin ilman syytä. Nyt tuleekin se paras kohta:
En enää välitä. En ole vuosiin välittänyt. Kesti kauan, vuosia, tajuta, että minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen parempi kuin ne.
Haapajärven kauppakoulussa vuonna 2001 otin ensimmäistä kertaa elämässäni rennosti. Ei ollut pelkoa väkivallasta. Opiskelusta ei tullut kuitenkaan mitään vaan koulu venyi ja jäi lopulta kesken.
Armeijassa vuonna 2005 opin, että minulla on merkitys tässä maailmassa ja, että mua kunnioitetaan. Alikersantin natsat kaulaan. Armeijan jälkeen vuonna 2006 media-assistentiksi opiskellessa huomasin, että minusta tykätään ja osaan asioita. Tietotekniikka, käsikirjoittaminen, visuaalinen silmä; Mikään näistä ei teettänyt ongelmia.
Koulun jälkeen, vuonna 2009, muutin Ouluun, pääsin töihin radioon ja opin, että minun pitää tallustaa tätä palloa melko pitkään vielä, että mä opin elämään. En vieläkään tunne oloani kotoisaksi isossa porukassa. Minun on vaikeaa luoda uusia ihmissuhteita. Olen ammatissa jota rakastan, mutta joka on samalla minulle suoraan sanottuna helvetin vaikeaa ihmispelon vuoksi. Hyvällä tiellä kuitenkin ollaan.
Pientä koulukiusattua Henkkaa ei enää ole. Tilalla on itsevarma, vahva ja hyvä ihminen joka on omien kokemustensa vuoksi oppinut kysymään ihmisiltä, että: "Miten sulla menee?". Minulta sitä ei koskaan kukaan kysynyt.
Tällä kirjoituksella on kaksi pointtia. Ensimmäinen on se, että te koulukiusaajat tajuaisitte miten paljon vaikutusta teidän mukahauskalla huvituksellanne on teidän uhreillenne. Olen nyt 29-vuotias enkä vieläkään ole oma itseni kokemusteni jälkeen.
Toinen pointti on se, että te, rakkaat koulukiusatut, tietäisitte miten paljoon te pystytte. Minä voitin Radiomedian Vuoden Radiotoimittajan palkinnon. Nousin sieltä pohjalta ja pääsin huipulle. Ja tästä on matka ainoastaan ylöspäin!"
Kun Laukka toukokuussa nousi Radiogaalan lavalle vastaanottamaan palkintoa, osoittivat kollegat äänekkäästi suosiotaan. Yksi kilpailevan kanavan julkkisjuontaja protestoi valintaa näyttämällä lavalla hymyilevälle Laukalle kahta keskisormea. Se ei Laukkaa enää hetkauttanut. Kiusaajia voi tulla vastaan aikuisiälläkin, mutta enää ne eivät saa Laukan maailmaa murenemaan, koska hän on löytänyt vahvuuden itsestään.
Laukka haluaakin lähettää toivon viestin kaikille, ketkä kokevat tai ovat kokeneet kiusaamista.
- Uskokaa itseenne! Uskokaa tulevaan! Elämä on kaikesta paskasta huolimatta vielä edessä. Ja se on mahtavaa!
Pari vuotta sitten YouTubessa julkaistiin video, joka havainnollistaa vanhemmille koulukiusaamisen julmuuden. Videolla nimittäin vaihdettiin kiusaajat ja uhri aikuisiksi ja tapahtumapaikaksi koulun sijaan työpaikka. Katso video täältä.
